THOUGHT, WORD & DEED

Oletko sinä koirallesi Se Oikea?

2012-01-21T05:03:00.000-08:00

Meillä koiranomistajilla ja -ohjaajilla, kasvattajista puhumattakaan, on tunnetusti suunnattomasti odotuksia siitä, minkälainen koiran pitäisi olla; mitä ominisuuksia siltä haluamme. Kasvattajana näen pennusta asioita, mutta kristallipalloa en omista. Hyväksyn sen. Haluan nähdä pennussa persoonan, joka on enemmän kuin ne perimän käden ohjaamat ensimmäiset vedot valkoisella kankaalla. Haluan nähdä vision siitä kuvasta jonka yhdessä täydennämme elämän mittaiseksi taideteokseksi.

Kysyn itseltäni tulevaa pentuani katsoessani: onko minusta olemaan sinulle kaikki kaikessa?

Kasvattajalle on tärkeintä ja vaikeinta kaikesta tunnistaa vastaus tähän kysymykseen pennunostajan - vieraan ihmisen - kohdalla. Kasvattajana olen 110% sen pentuni puolella. Katson pennunostajaehdokkaitani silmiin, kun kysyn heiltä asioita ja vastailen puolestani. Ystävällisen ja kohteliaan, avoimen ja asiallisen suhtautumisen alla piilee kuitenkin aina kysymys: voinko luottaa siihen, että sinä olet tarpeeksi hyvä pennulleni nyt ja aina?

Mitä enemmän näen koiria ja koiraihmisiä, sitä vaikeampi on luottaa, ja vastata, 'kyllä'.

Valitettavasti yllättävän suuri osa koiranomistajista ei ole osannut esittää itselleen oikeita kysymyksiä koiraa hankkiessaan. Kasvattaja ei voi olla selvännäkijä myöskään ostajaehdokkaiden suhteen, ja ikävä kyllä moni ei edes yritä. Koiraa hankkivan tulisi AINA kaataa ämpärillinen kylmää vettä niskaan pentulaatikon äärellä tai mieluummin jo ennen sitä, ja miettiä mikä on se totuus omasta koiranpidosta; minkälaista koiraa ollaan hankkimassa ja mikä on totuus omien ja kasvattajan ym mainoshypen luomien mielikuvien takana. Onko tulevalla hankinnalla edes mahdollisuuksia olla onnistunut? Mitkä ovat niitä tahoja joihin kannattaa luottaa arvioinnissa, jos oma kokemus ja tietotaito ei riitä?

Pakollisessa vapaa-ajanharrastuksessani palveluskoirayhdistyksen tottelevaisuuskoulutusten vetäjänä näen jatkuvasti järkyttäviä esimerkkejä tapauksista, joissa apua tullaan hakemaan kentältä siinä vaiheessa kun tilanne ongelmakoiran kanssa on jo aivan hallitsematon ja omistajan edellytykset ylipäätään ymmärtää saati puuttua asiaan ovat täysin olemattomat. Ja arvatkaas mitä? Me "vapaaehtoisena" koulutushommia tekevät, kokeisiin kilpailutasolle omia koiriamme kouluttavat harrastajat emme omaa valmiuksia maagisesti tehdä hulluuteen ajetusta väärin ylöskasvatetusta tai täysin väärissä olosuhteissa elävästä koirasta tervepäistä. Emme varsinkaan sillä neljän treenikerran setillä, jonka saa maksamalla 15 euroa hallimaksua kuukaudesta. Siinä ajassa ei ole mahdollista edes antaa omistajalle eväitä alkaa itse tehdä ongelmalle jotain, kun lähtökohta on se ettei ymmärrystä eikä osaamista käsitellä koiraa esim. viettien kautta ole ollenkaan. Ja koska olen tarvittaessa totaalinen bitch, voin myös sanoa suoraan, että se jonkun verran ketuttaa käyttää omien koirien rajallista treeniaikaa näihin einari epätoivoihin. Yritän aina parhaani, en muutakaa voi, kun sen koiran olotila käy ahdistamaan. Mutta vielä enemmän ahdistaa kun näen kerta toisensa jälkeen että panostuksestani ei ole ollut mitään hyötyä. Ja tasan tarkkaan tiedän, että nämä pahat tapaukset ovat vaan se kauas näkyvä jäävuoren huippu. Kuinka paljon koiria elääkään väärinymmärrettyinä hyvin rajallista elämää olosuhteissa, joissa niiden yksilölliset tarpeet eivät toteudu ja koetaan jopa hankalina? Kyse ei tarvitse aina olla edes väärästä rotuvalinnasta - collieissakin monesti pennunkyselijä esittää kirkkain silmin etsivänsä harrastuskoiraa, ja kun kasvattaja sitten myy collien joka on ominaisuuksiltaan ihan aito palveluskoira, eikä sen kanssa lopultakaan koskaan tehdä mitään lenkkeilyä kummempaa, on pakko tuntea sääliä muutakin kuin rodulle arvokkaan koiran hukannutta kasvattajaa kohtaan.

Varsin tyypillinen kuvio näissä ongelmatilanteissa on se, että on haluttu periaatteesta haukata enemmän kuin pystytään pureskelemaan. Saksanpaimen ei syyttä ole ansainnut "huonoa" mainettaan koirana, jotka hallitsemattomina aiheuttavat yleisesti ongelmia: pitäähän se nyt kunnon koira hankkia, eikä mitään noloa fifiä! Henk koht itseäni hirvittää vielä enemmän kentillä nykypäivänä näkyvä trendi että halutaan lisää viettiä ja ostaa paukautetaan se käyttömali. Tai bordercollie. Sakemanni taitaa olla jo vanhanaikainen valinta sillä osastolla.

Kerronpa teille, että pitkäkarvaisen collien ohjaajana minulla ei ole nykyisten kisakoirieni kanssa koskaan jäänyt mikään asia kiinni liian vähäisestä viettitasosta! Ei kertakaikkiaan mikään. Joitakin jarruja niillä ominaisuuksissaan toki on, missäpä koirassa ei olisi, mutta vaikka ongelma joskus näyttäytyisikin koiran hyytymisenä, "lisää viettiä"-hokema olisi silkkaa itsepetosta ja asian yksinkertaistamista joka ei todellakaan johda parempiin koulutustuloksiin - ainoastaan erilaisiin uusiin ongelmiin. Ihan aikuisten oikeasti, ja sen verran kokemuksella että molempia ääripäitäkin on jonkun verran tullut käsiteltyä. Lapas-mallin tallukoista sinne vietissään sekopäiseen käyttikseen. Olen muuten äärettömän kiitollinen, että olen saanut treenata näinkin monipuolisissa ennakkoluulottomissa ryhmissä ja osaavien ohjaajien johdolla, koska minulle on aina turhautuessani vaikeuksien edessä sanottu - ei suinkaan, että vaihda rotua ja ota oikea koira - vaan että 'älä valita ja ala tekemään töitä'. Se, että koirani on ollut collie, ei koskaan ole kelvannut tekosyyksi.

Oman rotuni piirissä valitettavasti törmää aika usein siihen ilmiöön, että aloitteleva harrastaja menee kentälle collien kanssa, ei vielä osaa viedä koiraansa kovinkaan päämäärätietoisesti eteenpäin, ja siellä sitten otetaan kouluttajan malikasta mallia ja todetaan ettei omasta koirasta vaan ole. Seuraava "oikea harrastuskoira" edustaakin sitten katu-uskottavampaa pk-rotua. Joillakin homma toimii, ei siinä mitään. Heitä saatetaan nähdä SM-kisoissa mitaleilla jokusen vuoden päästä. Ja jumaleissön kun meikäläisen tekisi mieli nähdä näiden ihmisten näpeissä uudestaan se collie. Moni voisi yllättyä, eikä ehkä vähiten he itse. Olen 100% varma että kun se oppi on haettu osaavista piireistä ja kokemuksen kautta, sopivalla Lassiekoiralla yllettäisiin ihan samoihin koulutustuloksiin esim kansallisissa lajeissa ja tokossa. Ei malinois-tyylillä eikä bordercollie-tyylillä, vaan pitkäkarvaisena colliena omine erityispiirteineen tasavertaisena muiden pk-rotujen rinnalla. Suurin karhunpalvelus collielle palveluskoirarotuna ovat ihmiset, jotka menevät kentälle häpeämään koiraansa ja sitä kautta itseään. Se on kamalan näköistä ja todella väärin koiraa kohtaan. On ihan sama miten "hyvin" koiraa yrittää palkata jos sen aistima tunnetila ohjaajasta on kerta toisensa jälkeen tyytymättömyys. Siinä ei ole kyse vietittömyydestä, koiran vaikeudesta motivoitua tms, vaan yksinkertaisesti kouluttajan huonoudesta. Jos tarvitsee tietyn rotuisen elukan ettei tarvitse hävetä koiraansa, pitäisi ymmärtää pysyä kokonaan kotona ja mieluiten ihan ilman koiraa. Ohjaajan tulee luoda itseluottamus, rentous ja huippu viretila suoritukseen koiralleen - ei päin vastoin. Sama pätee normaalielämään: koira ja omistaja ovat tiimi joka pelaa yhteen niin että koiralla on hyvä olla omistajan sääntöjen mukaan. Ne säännöt pitää olla, mutta ne eivät tule tyhjästä eivätkä ylläpidä itse itseään. Koiran omistaminen vaatii selkärankaa. Jos omistaja tarvitsee koiraansa egon pönkitykseen, asetelmalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin hajota liitoksistaan.

Niin, että oletko SINÄ koirallesi se oikea, myötä- ja vastamäessä? Uskotko ja uskallatko, tahdotko ja tarkoitatko? Mietipä hetki näitä asioita ja katso peiliin, ja vasta sen jälkeen sitä, eikö koirasi ehkä olekaan kaikella tavalla sellainen kuin toivoisit.

Minä tiedän että on olemassa parempia koiranomistajia ja ohjaajia kuin itse olen. Koirillani ei kuitenkaan ole valinnanvaraa.

2012

2011-12-31T13:01:00.000-08:00

Ei tainnut tulla maailmanloppu kuitenkaan, vaikka viikko sitten pahasti siltä näytti. Neljä päivää pimeydessä ei ollut hauskaa, vaikka kieltämättä joku menneiden aikojen eksotiikka siinä alkuun jaksoi kiehtoakin. Enkä nyt puhu siitä ensimmäisestä aamusta, kun laitoin pahaa aavistamatta koirat ulos myrskyn silmään ja töihin lähtiessä keräilin pesuhuoneeseen 7 varpaista korviin asti umpimutaista koiraa, ja tajusin että haa, jos sähkö on poikki niin vesikin on! Tuli sitten myöhästyttyä puolitoista tuntia, kun kannoin ämpäreillä pihakaivosta jääkylmän pesuveden, ja tassu kerralla huljutin semi-puhtaaksi koko vastaan tappelevan lauman siellä pimeässä kylpyhuoneessa kynttilän valossa. Loppuviikko sujui aavistuksen sujuvammin kun suunnitteluun hiukan panosti; takassa paistetut kananuggetit on muuten hyviä! Pientä korjailtavaa ja paljon puutavaraa pilkottavaksi jäi vielä, mutta odottelen suosiolla vähän vähemmän kuraisia kelejä ennen kun viitsin ruveta siihen savottaan. Niin!, ja jotain positiivista myrskytuhoista aiheutui, sähkökatkoon hyytynyt läppäri tuli korvattua ja samalla hankittua uudet kajarit ja "uudet" mutta kylläkin kierrätetyt stereot eli meikäläisen viihdetekniikka on nyt sitten päivitetty tälle vuosituhannelle. Tämä on viimeinen blogiteksti vanhalta pöytäkoneenromulta postattuna, tuossa pöydän vieressä nököttää asennusta odotteleva tuliterä läppäri.

2012 tavoiteita pitäisi kai kirjata ylös koirarintamalta, niin ehkä riittäisi sitten potkua lähteä niitä toteuttamaankin.

Riian kanssa lupaan tehdä paljon töitä haussa sen maaston suhteen ja kuunnella viisaampiani kisaamisen suhteen. Tavoitteena on siitä lajista HK3 kauden aikana ja katsotaan sitten edistyksen mukaan siitä eteenpäin. Jäljellä tarkoitus olisi nyt ensin alkuun saada kisapaikka jostain ja JK1 plakkariin, jos se toteutuu alkukaudesta ja riippuen haun tilanteesta voisi jäljellä yrittää syksymmälle myös JK2 tulosta. Tokossa haetaan kolmas ALO1 että saadaan koulari siitäkin lajista, pohjiksi sitten joskus tavoitteellisemmalle "eläkeläisharrastukselle" kun pk-puolella alkaa ikä tulla vastaan.

Rastin osalta on vain yksi toive, saada niitä jälki-kolmosen kisapaikkoja ja olla silloin kisakunnossa jos sellaisen sattuu saamaan! Se eläin jäljestää ja tottistaa niin että alta pois kivet ja männynkävyt, nykyään näyttää ymmärtävän jopa janan ja esineiden päälle jotain, jotta ei muuta kun pökköä pesään ja ykkösiä kilpailukirjaan!

Panda on noussut mun tavoitelistalla näinkin korkealle :-O Mutta tottavieköön se koira ilmoitetaan näyttelyssä valioluokkaan viimeistään vuoden 2013 aikana! Näin mä olen päättänyt. Rahaa ja aikaa toivottavasti on sen verran että tehdään pieni ulkomaan rundi ja tavoitellaan ne ulkomaan Cacibit C.I.B:tä varten. Siinä sivussa vähän treenaillaan sitä sun tätä ja katsotaan kuinka edistytään. Uskon, että edistytään kyllä!

Airin Air Show:ta treenataan aina kun hitaampi osapuoli tiimistä ehtii. Kisoihin 2013. Ja ehkä jotain muutakin "pientä" suunnitelmaa ensivuodelle ennen kun tosikoitokset on vuorossa....

Pikku G:n suunnitelmiin kuuluu BH-kokeen suoritus ja ehkä jokunen näytelmä sekä terveystutkimukset. Niistä kaikista kun selvitään asiallisesti, olen enemmän kuin tyytyväinen. Ja jos ei selvitä, olen siltikin tyytyväinen. Se on kultainen tyyppi <3

Shadyn kanssa kierretään varmaankin muutama veteraanikehä ilman sen kummempia tavoitteita. Huvittaisi ja ilahduttaisikin kovasti, jos se keräisi vielä muutaman vara-sertin lisää.....

Viimeiseksi säästettynä, sokerina i:n pisteen päällä tai jotain sinnepäin, lupaan Kuningatar Sofille paljon hyvää laatuaikaa ja lällytystä, koska ilman Sofia mulla ei olisi mitään, ja vaikka se ei enää paljon julkisesti olekaan esillä, olen tosi onnellinen ja ylpeä siitä koirasta; kuinka hieno, arvokas ja voimakas on vanhan hyväkuntoisen koiran läsnäolo laumassaan ja vuosien hioma suhde omaan ihmiseen ainutlaatuinen. Vuosi vuodelta arvostan sitä koiraa ominaisuuksineen enemmän ja enemmän, ja ymmärrän kuinka paljon se on minulle antanut.

...kunniapaikalle.

2011-12-20T12:04:00.000-08:00

Hanna pyysi kuvaa mihin se kyltti päätyi...

kuvassa on toinenkin Heinin työ, Donnan muotokuva sen valioarvodiplomin yläpuolella vasemmalla. Muutakin minulle hyvin tärkeää ja rakasta tuosta seinältä löytyy; siellä takana Sofin valiodiplomi, ensimmäinen meidän koirien koskaan voittama Sert-lappu kehystettynä (Donnan, 1994), keskellä kuva meidän ensimmäisestä colliesta Loresta pikkupentuna heti tultuaan meille, ja pienemmässä kuvassa minä 12v halaamassa Donnaa, 6kk, maa valkoisena keväisistä luumupuun kukista. Donnan ja Sofin valioitumispokaalit ja Aktiivicollieitten komea tunnustuspalkinto viime vuoden työstä pk-kentillä. Pienissä kehyksissä hyllyn ympärillä on kaikki edesmenneet ja nykyiset lauman jäsenet, paitsi Kärtsä, josta ei ole yhtään edustuskelpoista kuvaa "aikuisena". Kärtsälle on vielä paikka tuolla vasemmassa alareunassa hyllyn alapuolella, mutta sitten se seinä on täynnä....

Edessä on tunnetun Victor & Tim Griffiths'n patsas juoksevasta trikkicollienartusta jonka ostin (kalliilla :-O) Cruftista keväällä v.2005. Donna sairastui jouluna 2004 ja sen kuolemasta oli juuri kulunut muutama viikko; Riia ei ollut vielä syntynyt - Carole ja Kati varmaan muistavat että pyyhin sillä visiitillä silmäkulmia ihan yhtenään. Sofin juoksu, josta se astutettiin Vikillä alkoi matkalla ollessani, ja siellä sitten tuskaisesti pähkäilin onko seuraava koirani Donnaan linjattu trikkinarttu vai Antoc-pentu ihanan näyttelykoiran Dollyn esikoisista, jotka olivat juuri syntymässä siellä käydessämme... rakkaus sinisiin Antoceihin on vanhaa perua, mutta hah!, niin kuin siinä olisi ollut jotain muuta vaihtoehtoa loppujenlopuksi. Valikoin pitkään Griffiths-standillä mielettömän hienon ravaavan merlenarttu-patsaan ja tuon tuulispäänä laukkaavan trikin välillä kumman haluan, ja päädyin Juoksevaan Lassieen. En ikinä unohda Dollyä, enkä niitä kahta kertaa kun melkein päädyin sen jälkeläisen omistajaksi. Elämä on kummallinen haarautuvine polkuineen; ne kaikki johtavat kuitenkin sinne mihin on tarkoitus kulkea. En usko mihinkään uskontoon, mutta uskon että asioilla on syynsä ja joskus niistä saa etiäisen jos kuuntelee.

Akvaarion valaisimen päällä on vielä yksi kuva; kasvattini iki-ihana Sissi kuten varmaan joku tunnistaa. Yksi niistä haarautuneista poluista, jonka toivon taas jostain vastaani tulevasta risteyksestä löytäväni.

Messaritunnelmia jälkikäteen

2011-12-07T12:28:00.000-08:00

Palataanpas nyt yhden kirjoituksen verran vielä muutaman päivän taakse, koiraharrastusvuoden päätapahtumaan. "Messari" on minulle aina tärkeä vaikka ei olisi omia koiria edes menossa kehään, koska tunnen että siellä ovat koiraharrastukseni juuret, ja vaikka koiramaailma ympärillä muuttuu, Messarin tunnelma on ja pysyy. Se on arvonäyttely ihan oikeasti kansainvälisellä tasolla ja sen se näkee kaikesta. Näyttelypaikkana Messukeskus on hieno, ja varsinkin nyt, kun lisätilaa oli otettu paljon käyttöön, se ei tuntunut hallinäyttelyksi edes ahtaalta. Koirat on kunnostettu vielä piirun verran paremmin kuin muihin näyttelyihin, esitetty ammattitaitoisesti ja handleritkin panostavat tavallista enemmän omaan ulkoasuun. Messarissa on paikalla aina suuri joukko tuttuja joita ei välttämättä muualla näe koko vuonna. Suurilukuisia rotukehiä katselee ilokseen, ja vaikka kilpailu on joskus kovaa, niin sitä vuoden huipennuksen fiilistä täytyy aina lähteä maistelemaan.

Arkistoistani löytyy varmasti satoja valokuvia Messukeskuksen näyttelyistä alkaen jostain liki parinkymmenen vuoden takaa, kun oli olemassa vielä erikseen "joulu-Messari" eli Voittaja-näyttely ja "kevät-Messari". Irman oppeja kuunnellen silloin istuin siellä kuvamassa niitä vanhan ajan legendoja kertakäyttökameralla ja kirjoitin luetteloihin muistiin mitä sen ajan "isot kasvattajat" niistä sanoivat. Ja meidän hieno Kingi oli olevinaan jo silloin voittajiin verrattuna niin kaponen ja karvaton että oli vaikea uskoa kun vanhat ja viisaat sanoivat, että niin kuuluu tässä vaiheessa ollakin.... Oi niitä aikoja.....

Nykyisinhän se on sitten yksi pitkä viikonloppu johon on survottu kaksi kaikkien rotujen kv-näyttelyä erillisine titteleineen peräjälkeen. Henk koht. en ollenkaan pidä tästä järjestelystä, vaikka ymmärrän miksi siihen on menty. Minusta se vie arvoa pois voittaja-titteliltä ja vaikeuttaa vaan käytännön näyttelypäivän touhuja kun osallistujamäärä per päivä on niin valtava.

Tänä vuonna olin siis reissussa ilman omaa koiraa, mutta en silti ihan vähäisellä panostuksella. Päin vastoin, ajattelin että upeaa kerrankin mennä Messarin kehään uroksen kanssa jolla on oikeasti saumaa voittaa vaikka koko potti. Tiistaina Piritta toi Timin trimmiin ja sain vieläkin harjata siitä aika paljon irtokarvaa pois. Koska se ei ollut vielä kasvattanut uutta turkkia selästä ja kyljistä täyteen mittaan, runkovalkoinen erottui enemmän kuin normaalisti ja arvelin jo kehään mennessä brittituomarin omituista mutta hyvin tiukkaa linjaa seurattuani että tuo setä varmasti tarttuu siihen. Sanoinkin että päätin että nyt mennään kehään parhaan kanssa, tuloksesta viis :-) ja EH sieltä tulla pätkähti värin takia kuten arvasin. Mielestäni Timi oli kuitenkin nyt parhaassa kunnossa missä olen sitä koskaan esittänyt, turkkia ei ollut liikaa ja se oli sopivasti hoikistunut, niin että upeat linjat ja liikunta tulevat paremmin esiin. Harmikseni en ole ainakaan löytänyt Timistä yhtään kuvia kehästä. Ensi vuonna sitten taas jatketaan, Piritalle suuret kiitokset jälleen kerran!

Sunnuntai oli sitten pikku-Kaitsun juhlaa, ja tarkoitan ihan oikeasti juhlaa! Voi että siinä meinasi sydän pakahtua meillä molemmilla ja pieni koira revetä liitoksistaan kun nähtiin pitkästä aikaa näyttelypaikalla, taisi olla sivustakatsojilla kohtuullisen hauskaa. Ja totaalisen sanattomaksi ja tippa linssissä liikutustani nieleskelemään jouduin heti perään toistamiseen, kun avasin Heinin tuoman joululahjapaketin ja näin mitä sieltä paljastuikaan. Jep, arvaatte varmaan:

Valokuva ei tee edes oikeutta, kyltti on HIENO ja se pääsee paraatipaikalle meidän olohuoneen seinälle, palkintohyllyn ja taulurivistön yläpuolelle, jossa on siis valokuvat kaikista meidän 15:sta nykyisestä ja edesmenneestä koirasta.

Kaipis pyörähti Jaana Hartuksen arvioinnissa minun kanssa, vaikka pitkään mietittiin kumman meistä kannattaa se viedä. Viimeistelin tassut ja korvakarvat ja kokeilin kehän ulkopuolella muutaman kierroksen, ja totesin että yllätyksekseni se onnellisuudeltaan kykeni myös esiintymään minulle tosi mallikkaasti. Olipa hieno fiilis esittää koiraa joka esiintyykin ihan sata lasissa, tarkkaavaisena ja viimeisen päälle hyvin keskittyen! Heinille ja Hannalle kuuluu siis kunnia pienen treenaamisesta paremmin kuin minä olen saanut aikaan edes näiden "näyttelypuudelieni" kanssa. Kaipis oli ihan PRO! Ja ziisus, että maailmassa voi olla Duon lisäksi toinenkin koira joka saa niin makeet kylmät väreet handlerin selkäpiihin pelkällä liikunnallaan... se on jotain maagista kun noita koiria juoksuttaa, ja minusta tuntui että joku muukin sen huomasi kun minä jonka näppeihin se tunne siirtyy suoraan hihnaa pitkin :-) Tuomarin hauska kommentti oli, että ensimmäinen tällainen, oikeasti jäntevä ja jämäkkärunkoinen koira, sitä ei taatusti tuulet ja tuiskut hetkauta. Näin on, vai mitä, valjakkolassiet! ;-)

Kaitsun tulos oli EH, ja vaikka mielestäni nytkin isommilla virheillä varustetuille tai kokonaisuutena vähemmän laadukkaille koirille jaettiin joitakin Eriä, olen ihan tyytyväinen hyvään arvosteluun, josta käy selkeästi ilmi mistä syistä EH napsahti (raskaat korvat häiritsivät ilmettä, pää saa vielä puhdistua), ja arvostelu oli sitä mitä koirakin. Tosin, "hyvä turkki" pisti hieman naurattamaan kohtalaisen kaljun nuortenluokan nartun kanssa, mutta eiks niin, että ei se määrä vaan se laatu, tässäkin asiassa! ;-)

Kaikenkaikkiaan oli todella mukavaa seurata Jaanan arvostelua, koska voin hyvin pitkälti allekirjoittaa sijoitukset ja ratkaisuista oli selvästi nähtävissä yhtenäinen arvostelulinja ,mikä on ollut todella harvinaista herkkua pitkiin aikoihin. Kertakaikkiaan sielu lepäsi siinä kun katsoi sijoitusten muodostumista, ja naamojen ja nimien, turkin ja tällingin sijaan sieltä nousivat voittajiksi elegantit koirat joilla oli halua ja draivia liikkua, ja RAKENNE joka oikeasti mahdollisti rodunomaisen joustavan, maatavoittavan askeleen. ROP-kehä oli uskomaton positiivinen yllätys, kaksi TRIKKIVÄRISTÄ koiraa joilla molemmilla oli erinomaiset etuosat ja sitä myöten hienot rungon allekin kunnolla ulottuvat etuliikkeet, voimakkakkaat takaliikkeet, liikunta helppoa ja äärimmäisen tasapainoista, ja upeasti VSP:ksi noussut Bertie 11v 8kk lumosi kyllä minut ihan täysin liikuttavalla yhteistyöhalullaan. Sinänsä sääli, että korkeimmista sijoituksista jäi paitsi muutamia kuvankauniita suosikkejani, joiden liikuntahaluttomuus näissä olosuhteissa ei tuonut esiin koirien laatua. Silti olen tyytyväinen, että kerrankin palkittiin koirat myös siitä hyvästä, että osoittivat luonnetta hätkähtämättä ison hallinäyttelyn ympäristötekijöistä.

Lopuksi ihastelin Heinin ja Kaitsun yhteistyötä pienen häiriö-toko-treenin muodossa, kun kerran oli hyvä tilaisuus käyttää hyödyksi halliolosuhteet siltäkin kannalta. Näin muuten huomaa kuinka tilavaa sielä oikeasti oli; näytöskehien edessä oli tílaa ihan matoitetulla alustalla vetää muutama seuraamispätkä, jättöliike ja paikallamakuu, jota varten oli valaistuista, kuvitetuista sermeistä rakennettu oikein sopivasti näkösuojakin ohjaajalle. Taitava pikkueläin <3

Vaikka lauantain lottoarvonta ei tällä kertaa meitä suosinutkaan ja muutamien suorastaan huonoksi vitsiksi tulkittavien arvostelujen (mm. Timillä liikaa stoppia, WTF!?) jäljiltä olo oli tyypillinen näyttelyn jälkeinen epätoivoinen turhauma, sunnuntai kehänlaidalla oli kuin paluu johonkin vanhaan ja turvalliseen, jossa on päivänselvää että kokonaisuutena hyvä koira voittaa heikomman. "Sivustaseuraaja" ihmetteli Collisanomissa, miksei laadukkaita koiria juuri enää näy kehissä, ja pohjavilloissa joku päivitteli mihin ovat kadonneet entisaikojen supertähdet. Vastaus on mielessäni yksinkertainen: hyviä koiriakin on, mutta nykyisen kirjavan arvostelukulttuurin aikana ne eivät nouse sen kaikenkarvaisen massan yläpuolelle, joka saa kirjoittaa nimiensä eteen kolmen rivin tittelirimpsut. Jos rotuumme joskus vielä saadaan lisää tuomareita, joilla on syvä rodun ja sen historian, erityispiirteiden ja käyttötarkoituksen tuntemus, oikean rodunomaisen liikunnan ymmärrys ja käsitys miten tyyppi, anatomia ja liikunta kulkevat käsi kädessä, on ehkä toivoa, että laatu joskus vielä systemaattisesti palkitaan?

Joka tapauksessa, suuret onnittelut molempien päivien voittajille, Messarin voitto on näyttelypuolelta niitä upeimpia saavutuksia joita todella arvostan. Kilpailu on sen verran kovaa, että ratkaistiinpa tulokset millä tahansa perusteilla, taakse jää aina monta hyvää koiraa, jotka toisella tuomarilla tai toisessa tilanteessa olisivat voineet viedä voiton.

Juhlahetkiä :-)

Tämä ei ole se teksti, jonka _halusin_ tänään kirjoittaa.

2011-12-05T11:45:00.000-08:00

En enää toista itseäni selostamalla pitkän kaavan mukaan kaikkia mahdollisia syitä sille miksi kulunut vuosi on varsin kohtuullisesta henk koht menestyksestä huolimatta ollut koiraharrastukselleni eräänlainen jyrkänteen reuna. Olen käynyt rajalla mistä ei enää tulla ihan samana ihmisenä takaisin ja jatketa kuin ei mitään. Isoja asioita; miten "pelkkä harrastus" voi muokata ihmistä ja asettaa asioita tärkeysjärjestykseen.

Tärkeintä ja aina etusijalla niin ylä- kuin alamäissäkin ovat ne omat koirat ja kasvatit, niiden hyvinvointi ja etu, mutta kaikki se hyvä mitä ne elämääni tuovat siinä sivussa on jotain ihan valtavaa. Tärkeimpiä kantapään kautta opittuja asioita tässä koirankasvattajan taipaleella on ollut vanha totuus: ympäröi itsesi oikeilla ihmisillä. Se ei aina ole helppoa ja virhearviointeja sattuu. Vaikka kuinka yrittää, sitä kristallipalloa ei ole ja ihmistuntemus voi pettää. Minullekin on käynyt niin, muutamaankin kertaan. Valitettavasti uskon, että tulee käymään vielä tulevaisuudessakin, koska ihmiset ovat mitä ovat. Siltoja tulee poltettua harvoin, mutta joskus ei voi muutakaan. Jos se on yhtään itsestäni kiinni, silloin täytyy olla koiran hyvinvointi tai muu todella iso juttu kyseessä. Ihmisille löytyy apua ja ymmärrystä kyllä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta koiralle se kasvattaja on ainoa puolestapuhuja silloin kun oma kotikin kääntyy sen etua vastaan. Voin suoraan myöntää olevani jopa vainoharhaisen epäluuloinen nykyisin esim pentuja uusiin kotiin luvatessani. En edes puhu myymisestä - en enää ollenkaan halua myydä pentuja, vaan kotiehdokkaan on myytävä itsensä minulle. Siinä kaupanteossa ei paina valuutta eikä aiempien koirien meriittilista vaan molemminpuolinen luottamus ja yhteensopiva ajatusmaailma. Tekstejäni lukeville tai kanssani keskusteluja harrastaville ei liene ihan yllätys, että ajatusmaailmani ei aina edes ole välttämättä sellainen jota yleisesti pidetään "kennelpoliittisesti korrektina", mutta olen hyvin ehdoton siinä että koiraa kunnioitetaan, arvostetaan ja siitä huolehditaan viimeisen päälle, väärissä kohdissa säästelemättä. En kertakaikkiaan siedä sitä, että monille, sinänsä ihan ok ihmisillekin se koira on "vain koira". Tätä taustaa vasten ihmettelen joskus itsekin kuinka en ole onnistunut karkoittamaan ihan jokaista pennunkyselijää. Päin vastoin: olen saanut jostain joukon ihan uskomattomia kasvatinomistajia ynnä muita ystävistä parhaita joiden kanssa onnistuu vetää köydestä samaan suuntaan, vaikka ei kaikesta olisikaan samaa mieltä.

Tämä avautuminen on taas seurausta muutamista tietooni tulleista järkyttävistä uutisista (ei välttämättä koskien suoraan "omiani" vaikka omasta näkökulmasta kirjoitankin), ja haluan vaan sanoa että kaikenmaailman selityksistä huolimatta monen laiminlyönnin, vahingon ja kummallisen 'valinnan' taustalla on puhdasta välinpitämättömyyttä, huolimattomuutta, motiiveja joita halutaan peitellä, kuten se kuuluisa raha, jne jne. Vaikka kuinka toivoisi, kasvattaja ei voi kontrolloida kaikkea, ei edes aina sitä mitä kasvateillaan tai niiden jälkikasvulla tehdään ja miten niistä huolehditaan. Ensin haluan tarjota AINA sitä apua, käytettävissäni olevaa tietoa ja kontakteja. Mokatakin saa, kun on selkärankaa myöntää se ja toimia parhaansa mukaan korjatakseen tilanteen ja huolehtia että jatkossa sujuu paremmin kuin hyvin. Tekevälle sattuu, mutta tekevä myös selvittää asiat viipymättä, toimii eikä vaan ihmettele ja toivo parasta! Mutta kun se vaatisi vähän panostusta...! Tiedän, että joidenkin kasvattajien ratkaisu on ollut joko ignoorata nämä tietoon tulleet tilanteet tai mikä vielä järkyttävämpää, mennä mukaan ylläpitämään kulisseja toiminnalle joka ei kestä päivänvaloa. Sanattomaksi vetää ja ahdistaa. Ja kun tarpeeksi ahdistaa, se siltakin kyllä sitten roihuaa, vaikka koiran/koirien puolesta tekisi mieli itkeä. Omalta osaltani voin vaan sanoa, että kaikki minkä sukutaulussa lukee Irokon, on minulle koirayksilönä sydäntä lähellä ja tervetullut jättämään sinne tassunjälkensä - mutta ei välttämättä edusta mitään, minkä puolesta olisin valmis itse liputtamaan.

Risteytyksistä pikaisesti

2011-11-24T12:01:00.000-08:00

Tämä luomisvimmainen vapaan kasvatuksen kannattaja ei nyt suostu pysymään lestissään vaan älähtää, että joku roti se on hippimeiningilläkin oltava; kyllä ne kaikki kukat kukkii molemmin puolin aitaa vaikka rikkaruohot kitketäänkin.

Eli kun risteytellään (ja hyvä kun risteytellään) niin kontrolloidusti. Mikä tahansa nahka ei todellakaan tuo onnea ja autuutta pitkäkarvaisten geenipooliin - kenties päin vastoin. Vapaasti karvanlaaduista riippumaton valinta sen sijaan luo taatusti käyttökelpoisia vaihtoehtoja kummankin rodun kasvattajille. Pelkkä pinojen "dumppaaminen" pitkäkarvaisiin ei toteuta sitä tavoitetta edes pitkisten kannalta juurikaan, koska niissä sitä valinnanvaraa ei kovin kummoisesti tule olemaan jos puhutaan koirien valinnasta ominaisuuksien/geneettisen laadun perusteella, eikä vaan risteyttämisestä pelkästä risteyttämisen ilosta, mainosarvon tms takia.

Pitkiskasvattajana koen etten hyötyisi yhtään mitään mahdollisuudesta käyttää jotain muutamaa tiettyä "random koiraa" vain sillä perusteella että se on nahkavanhemmista syntynyt pitkis. Suurin syy tähän on se että mielestäni ja todellakin kohtuu isolla otannalla molemmista roduista se random nahka ei tuo mitään oleellista parannusta ominaisuuksiin joita haluan (pitkis-linjoissani) jalostaa. Ylipäätään olen kokenut hyviä yksilöitäkin bongattuani vaikeaksi löytää nahkoista kokonaisia sukuhaaroja joissa olisi luotettavasti vakiona suurin osa toivomistani luonneominaisuuksista ilman ongelmia joita en itselleni halua. Pitkissä ei tätä tuskaa ole, koska tiedän mistä hakea, ja vieraammistakin linjoista tunnistan mahdolliset riskit ja niitä paikkaavat suvut helpommin.

Sen sijaan koen että hyödyn kenties joskus suurestikin mahdollisuudesta valita nartulleni paras mahdollinen uros (tai miksei päinvastoinkin) riippumatta siitä onko se pitkä, lyhyt- vaiko pina-karvainen. Sen aika on sitten kun joskus hallitsen sen tietotaidon ja näkemyksen molemmista roduista historiaa ja sukutauluja myöten niin vankasti että voin yhtä varmalla kädellä ottaa vastuun niistä nahka-yhdistelmän tuotoksista kuin pitkäkarvaisista kasvateistani. Koen nahkoilla olevan aika paljon sekä luonne- että terveyspuolen ongelmia joista ei kauheasti puhuta mutta kasvattajana pitäisi olla taustoja myöten paljon syvällisemmin perillä, ja niitä kun ei KoiraNetistä selaamalla opiskella.... Vastaavasti olisin aika kriittinen antamaan esim omaa urostani nahka-kasvattajan risteytyspentueeseen; ei niinkään sen takia mikä se narttu ehkä itsessään on (riittävän hyviä löytyisi varmasti iso liuta), vaan kyse on nimenomaan siitä mitkä eväät kasvattajalla olisi risteytyspentueen teettämiseen ja kuinka hyvin itse tuntisin kyseisen nahkasuvun koiria.

Risteytysyhdistelmien suht tiukkakin kontrolli on mielestäni tuhannesti parempi ratkaisu jatkojalostusta (eli niiden uusien geenien hyötykäyttöön saamista!) ajatellen kuin esim se ns villin lännen meiniki jossa kaikki on sallittua, koska populaatiotasolla jatkolle on merkitystä vain sillä mitkä geenit yleistyvät ja missä määrin: keskitasoisten ja sitä huonompien koirien tai kenen tahansa puskajussi-kasvattajan pennut tuskin edes päätyvät sellaisiin käsiin joilla olisi edellytykset hoitaa jatkojalostus järkevästi niin että mahdolliset toisesta rodusta tulevat riskit minimoidaan ja edut maksimoidaan. Risteytyspentujen tuottaminen niin ettei niiden jatkojalostukselle ole olemassakaan mitään suunnitelmia ja koirat jäävät käyttämättä on rotujen kannalta täysin turhaa. Pelkät pevisa-tutkimukset, luonnetesti ja jalostustarkastus tuloksina paperilla eivät riitä mihinkään risteytyksen tuloksia arvioitaessa vaan kasvattajalla täytyy olla se näkemys kokonaiskuvasta mitä haluttiin mihinkin rotuun tuoda. Jokaisella risteytyksellä pitäisi olla jotain konkreettista annettavaa kummallekin rodulle ja onnistumista/jatkojalostusta pitäisi peilata siihen saavutettiinko haetut edut toisesta rodusta.

Kennelliiton ratkaiseva asema poikkeuslupien myöntämisessä on mielestäni sillä tavalla ongelmallinen, että päätös on rotuja, niiden ongelmia, linjoja ja kasvattajia tuntemattomien ihmisten käsissä. Silloin voi syntyä päätöksiä, sekä myönteisiä että kielteisiä, joita rotuun vihkiytyneen kasvattajan on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Mielestäni SCY:n jalostustoimikunnan lausunnolle kuuluisi näissä asioissa antaa merkittävä painoarvo ja yhdistelmän kannattavuutta tulisi punnita koirien itsensä ja tulosten lisäksi myös sen kannalta, onko poikkeuslupaa hakeneella kasvattajalla tarvittava asiantuntemus molemmista roduista kaikkien vaadittavien (terveys- luonne- ja ulkomuoto-ominaisuuksien) jatkojalostukseen mahdolliset riskit huomioiden.

Makustelin tätä asiaa yön ja päivän verran ennen kuin kirjoitin mitään, koska ensireaktio keskustelun positiivisen avauksen saamaan vastineeseen oli vähän monttu auki, jopa rotuni puolesta loukkaantunut (joo tiedän, totaalisen turhaa!). Olen vaan ollut siinä uskossa että sinisilmäinen usko nahkojen "paremmuuteen" ja roturajojen pyhyyteen olisi jo aikapäiviä sitten kuopattu ajatus. Jalostuksessa kun ei kovin pitkälle päästä ilman minkäänlaista riskinottokykyä edes yhden rodun sisällä, ja se roturajojen avaus harkitusti nimenomaan mahdollistaa paremmin vältellä niitä rotukohtaisia suurimpia riskejä.

Henkilökohtaisesti ajatus risteytyspentueesta ei siis ole ajankohtainen. Koko rodun jalostusta ajatellen se on kuitenkin mielenkiintoinen skenaario. Tuntuu nimittäin että varsinkin luonnepuolella "hyvä koira" ei ole enää senkään vertaa universaali käsite kuin joskus ennen. Kun joskus olisin risteytykseen itse valmis ja halukas, toivon kovasti että en joudu tyytymään risteyttämään vaan unissani niitä pilven reunalta katselevia joukostamme poistuneita. Siellä ne tarkoitukseen sopivat ihanne-nahkanikin nimittäin nykyään ovat <3.

Taiteellinen vapaus

2011-11-13T10:05:00.000-08:00

Erehdyin lukemaan Päivän Peilistä J. Kareksen uutta kirjaa käsittelevän keskustelun. Taas kerran järkytyin minkälaisia ihmisiä tämä koiramaailma on täynnä, hyi HELV...! Kaikesta ei tarvi olla samaa mieltä, mutta jotain rajaa.

Nämä ihmiset eivät tunne Juha Karesta, kuten en minäkään, mutta silti he ottavat oikeudekseen kirjoittaa halveksivaan sävyyn olettamuksia ihmisestä persoonana, hänen arvomaailmastaan, kasvatusmetodeistaan, ja koirankasvatuksen päämääristään. He tekevät olettamuksensa kirjoitustyylin (blogin, ei kirjan!!), näyttelysuuntautuneisuuden ja epäilemättä tarkoitushakuisten juorupuheiden ja menestyviä kasvattajia seuraavan yleisen paskanjauhannan pohjalta. En usko että kenessäkään heistä olisi naista tai miestä sanomaan mielipiteitään suoraan kyseisen henkilön läsnäollessa ja niin, että kritiikin kohteella olisi mahdollisuus puhua puolestaan. Toisaalta en usko, että hänellä olisi siihen mitään tarvettakaan. Jokainen lajissaan huipulla käväissyt tietää että siellä tuulee. Tämä arvostelu ei kerro mitään arvostelun kohteesta, vaan arvostelijoista itsestään. Joskus on vaikea käsittää, mitä ihmiset siitä itselleen saavat.

Minusta koirankasvatus eri kilpailumuotoineen on aina ollut tieteen ja taiteen symbioosi. Olen aina uskonut että parhailla kasvattajilla, handlereilla ja kouluttajillakin on 'taiteellinen sielu', luonnollinen muoto- ja liiketaju ja kyky ajatella ratkaisujaan luovasti, ja iloita aidosti siitä kauniista mitä saavat aikaan. Ollakseen hyvä, täytyy myös uskoa itseensä. En ymmärrä miten se olisi ristiriidassa käytännön tietotaidon kanssa tai koiran "esineellistämistä".

Juuri tässä näkemyksessä on syy miksi en koskaan toivoisi että koirankasvattajat ajetaan pakkokeinoilla liukuhihnatuotantoon, jossa jokainen yhdistelmä suunnitellaan ulkopuolelta saneltujen ehtojen mukaan sopimaan geneeriseen hyvän rotunsa edustajan muottiin.

Minusta koirankasvatusta ei pitäisi tehdä lainkaan jos ei siihen ole sisäistä tunteen paloa, sitä intohimoa josta Kareskin puhuu. Niitä liukuhihnalta tuotettuja lelukoiria saa hakea marketista, kuka sellaisen haluaa. Ei varmasti joudu pettymään odotuksissaan jos lukee tuoteselosteen huolella.

Biologi, käyttäytymistutkija Konrad Lorentzin sanoin: "Ei ole olemassa suurempaa syntiä todellisen taiteen henkeä vastaan eikä halveksittavampaa patustelua kuin taiteellisen vapauden käyttäminen tietämättömyyden verhona." Tähän minä uskon sataprosenttisesti. Tieto on taiteellisen toteutuksen selkäranka. Yksinään se on vain luuranko. Taiteellinen vapaus on kasvattajan elinehto ihan yhtä paljon kuin tieteellinen ymmärryskin.

Matkalla Valhallaan

2011-11-11T10:00:00.000-08:00

Muutama viikko sitten, jälkien vanhenemista odotellessa, tuli erään nimeltämainitsemattoman vääränrotuisia harrastavan ikiviisaan ja erehtymättömän kasvattajakollegan kanssa puhetta syvällisistä asioista. Kysyin häneltä, mihinköhän on kadonnut sekin Rouva X joka on pitkään menestyksellä ja tunnustetulla tietotaidolla kasvattanut erästä vanhaa palveluskoirarotua. Ja tulisiko mieleen kenties jotain muuta vanhaa palveluskoirakasvattajaa, jolla olisi vastaava erehtymätön tietotaidon varasto, koska sellaiselle olisi luennoitsijana käyttöä. Mainittakoon, että olin toki alunperin kysynyt kyseiseen tilaisuuteen tuota nimenomaista treenikaveriani, joka salamavauhtia ymmärsi kieltäytyä "laittamasta päätään siihen hirttosilmukkaan".

Hän vastasi, että eiköhän ne kaikki ole päätyneet samaan paikkaan - johonkin sinne vanhojen kasvattajien Valhallaan.

Siellä istuu J.A.U. Yrjölä loputoman pitkän pirtinpöydän päässä ja isännöi Thorin vasara puheenjohtajan nuijanaan pitoja, joihin kunniakkaan uransa päätteeksi kutsutaan mukaan ne, jotka ovat saaneet jotain merkittävää aikaiseksi tavallisten kuolevaisten Kennelmaailman taistelukentillä. Ruoka ja juoma ei niistä pidoista lopu koskaan, ja huvitukset voittavat railakkuudessaan tämänpuoleiset yhdistysriehat mennen tullen. Valhalla on soturien afterlife, ja mittelöt jatkuvat siellä ikuisesti kuten täälläkin, mutta legendaariset sotasankarit nousevat aina jaloilleen seuraavana aamuna. Valhallassa jokainen on oikeassa ja jokaisella on paras koira.

Koirankasvatus harrastuksena, työnä ja elämänsisältönä on kummallinen valinta. Harvaan muuhun harrastukseen liittyy yhtä paljon latausta - harva harrastus, edes kilpaurheilu huipputasolla, vaatii niin absoluuttista sitoutumista. Se on jatkuvaa köydenvetoa tiedon ja tunteen välillä, ja valintaa sellaisista asioista, joiden välillä ei vaan voi valita. Se on sairauden ja kuoleman kohtaamista rationaalisesti, mutta myös syntymän ja elämän järjetöntä iloa, ja käsittämätön onnellisuuden tunne siitä, että on voinut tarjota mahdollisuuden jollekin muullekin kokea iloa ainutkertaisesta koirastaan. Kasvattaja joutuu sisäistämään valtavan määrän asiaa teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla, ja silti huomaa, että se ei riitä mihinkään. Oppimista tapahtuu, mutta suuri osa siitä sattuu ihan liian kipeästi. Kasvattajan rooli on olla yleinen syntipukki ulkopuolisten tyytymättömyydelle aina mediaa myöten, ja vastata aikaansaannoksistaan aina myös henkilökohtaisella tasolla. Virheidensä kohtaaminen omistajan huolessa ja pettymyksessä on niistä kahdesta monin verroin pahempaa.

Kasvattaminen on kallista. Olen aina halunnut hoitaa koirieni kulut viimeiseen asti itse, mutta on ollut pakko huomata, että kaikkien tilanteiden hoitoon omat rahkeet eivät riitä. Olen joutunut pyytämään apua ja joustoa, onneksi myös saanut sitä. Se nöyrryttää, ja laittaa toivomaan että joskus voin samalla tavalla olla mahdollistamassa asioita jollekin tarvitsevalle - rahallisesti tai muuten. Tämän vuoden aikana olen tehnyt harrastuksellani persnettoa yli 3000 euroa pelkästään pakolliset kulut (miinus ruokinta) huomioiden. Summa koostuu kolmesta leikatusta nartusta ja kahdella niistä komplikaatioiden jälkihoidoista, muutaman koiran röntgenkuvista, neljän koiran geenitesteistä, kahden uroksen spermatutkimuksista ja yhdestä hukkaan menneestä keinosiemennysyrityksestä, sekä jalostuskäytöstä aiheutuvista juoksevista kuluista kuten proget, ultrat ja astutusmaksu. Käytin kotimaisia suht lähellä olevia uroksia joista yksi oli omani, joten matkakuluja yms jopa säästyi joihinkin aikaisempiin pentueisiin verrattuna. Tuloja ei tule lainkaan, koska urokseni astumista vieraista nartuista toinen jäi tyhjäksi ja toiselta jouduttiin leikkaamaan märkäkohtu tiineyden puolivälissä. Ainokaista aikansaamaani pentua minulla ei ole aikomusta myydä, joten....

...Joskus sitä kuitenkin ajattelee, että tämä kaikki on sittenkin sen arvoista, ja yksikin riittää, kun siinä on kaikki mitä tarvitsen. Pandan pentu leikattiin ulos kun synnytys antoi viitteitä käynnistymisestä. Tässä kohtaa olin heikko enkä enää pystynyt odottamaan luonnollista lopputulosta kahden aikaisemman ainokaisen menetyksen jälkeen. Pandan kasvattaja oli narttulinjansa hyvin tuntien arvokkaana apuna ja tiesi kertoa miten homma niillä tyypillisesti etenee. Ovat kuulemma aikaisia synnyttäjiä (60-61 vrk) ja oli sitä mieltä että kun kyseessä on nuori terve ja hyväkuntoinen narttu, luonnollinen synnytys luultavasti onnistuisi ihan hyvin. Hänellä on sellaisia ollut itsellään ja suositteli että odotan Pandan kanssa. Pyhäinpäiväviikonloppu edessä, ei toiveitakaan saada lähiseudulta lääkäriä nopeaan tarpeeseen. Olin pelkuri, en uskaltanut.

Pentu oli onneksi hyvin kehittynyt ja ponteva tullessaan maailmaan. En edes ala kuvailemaan miltä tuntui istua siinä samassa odotushuoneessa kuin Siirin ja Sofin kanssa keväällä, kun ainoat uutiset joita leikkaussalista voi odottaa olivat huonoja. Tällä kertaa pelkäsin sen hyvän puolesta, mitä niin kovasti toivoin. Rehellisesti silmät kostuivat sillä hetkellä kun sain pienen mustan viirunaama-tytön käsiin hierottavaksi. Pandan osalta kaikki ei mennyt ihan putkeen vaan sille tuli leikkauksen yhteydessä kohtuverenvuoto istukan irtoamiskohtaan, sinänsä se riski on tiedossa kun leikkaus tehdään ennen synnytyksen varsinaista käynnistymistä, jolloin istukka alkaisi luonnollisesti irrota. Ienten väriä tarkkaillen valvoin liki yhteen putkeen useamman vuorokauden batteryn ja buranan voimalla. Eikä muuten nukuttanut. Verenvuoto kuitenkin tyrehtyi itsestään, Panda sai pitää kohtunsa ja kaikki on vaihteksi niin hyvin kuin voi olla.

Hiljakkoin tuli kuluneeksi 19 vuotta kantaäiti Donnan syntymästä. Nothing But Glitter, viirunaama trikki, on meidän kymmenes pentue kokonaisuudessaan. Se on Donnan lapsenlapsen lapsenlapsi. Tunnistan sen heti "omakseni". Siinä on ihan tarpeeksi syytä miksi olen valinnut näin älyvapaan harrastuksen ja elämäntavan.

Tammikuussa tulee 13 vuotta siitä kun nimeni liitettiin virallisesti Irokon kennelnimen alle. Siihen aikaan ei vaadittu kasvattajilta paljoa. Toisin on nykyään. Koska en aikoinaan käynyt esim. nykyisin vaadittavia kasvattajakursseja, vaan opiskelin itse kirjoista ja suorastaan idoleina pitämiltäni vanhoilta kasvattajilta, joudun nyt tulevaisuudessa käymään kuuntelemassa perusasiat uudestaan (ja maksamaan siitäkin ilosta, tottakai) voidakseni osoittaa muodollisen pätevyyteni kennelharrastuksen tiellä. En luullut koskaan näitä vakuuksia tarvitsevani, mutta olen tullut toisiin ajatuksiin. Itseään on kehitettävä jotta voi kehittää rotua, ja vaikutusmahdollisuudet ovat parhaat sittenkin systeemin sisältä käsin. Aika näyttää onko se Mount Everest kuitenkin liian korkea, mutta kiivetäkseen perille huipulle pitää vaivautua ottamaan se ensimmäinen turhalta tuntuva askel tasaisella maalla.

Panda ja pentu, Pevisa-vääntö, köyhyys ja rikkaus, ensimmäinen askel keskellä matkaa. Treenit pimenevässä kylmässä syysillassa ja pestävänä taas 7 x 4 mudassa uitettua koirankäpälää, joista jotkut pitäisi trimmata säkenöivään näyttelykuntoon. Siinä vaan hetkisen ajatukset täältä illalta.

En vaihtaisi pois tätä rotua mistään hinnasta: sen monipuolisuutta tai kahtiajakoisuutta, eturistiriitoja, hyvää tai huonoa tilannetta milloin miltäkin näkökannalta.

Olen onnekas. Tiedän keiden seuraan haluan istua Valhallan pitopöydässä. Pidetään toisillemme paikkaa.

* * *

Niin se on, että minä en vaan osaa olla kirjoittamatta. Tässä vuoden aikana, kun blogi on ollut kuopattuna, Omat Tiedostot on täyttynyt kaikenlaisesta enemmän tai vähemmän loppuun asti ajatellusta tuotoksesta. Foorumeilta olen edelleen yrittänyt pysyä poissa lukuunottamatta niitä muutamia harvoja asiapitoisia aiheita, joihin kommetoiminen on ollut suorastaan sisäinen pakko.

Tähän blogin henkiinpalauttamiseen ei nyt liity mitään elämää suurempaa, vaan pikkuhiljaa on taas alkanut tuntua siltä että kirjoittaminen julkisesti on mielekästä; pystyn kirjoittamaan tarvitsematta ylianalysoida jokaista lausetta ja etsiä oikeutusta sille mitä haluan sanoa. Kommentit on suljettu: jokainen teksti jonka postaan on toivottavasti tästä eteenpäin ainutkertainen ja sellaisenaan valmis, enkä aio niitä sen kummemmin perustella, selitellä enkä tarkentaa. Joskus on kuitenkin kiva tietää että joku näitä lukee, ja saa siitä kenties itselleenkin jotain - viihdykettä, kauhisteltavaa, ajatuksenruokaa? Sen takia tuolta alareunasta löytyy tykkää-nappi jota saa klikata jos siltä tuntuu.