Kysyn itseltäni tulevaa pentuani katsoessani: onko minusta olemaan sinulle kaikki kaikessa?
Kasvattajalle on tärkeintä ja vaikeinta kaikesta tunnistaa vastaus tähän kysymykseen pennunostajan - vieraan ihmisen - kohdalla. Kasvattajana olen 110% sen pentuni puolella. Katson pennunostajaehdokkaitani silmiin, kun kysyn heiltä asioita ja vastailen puolestani. Ystävällisen ja kohteliaan, avoimen ja asiallisen suhtautumisen alla piilee kuitenkin aina kysymys: voinko luottaa siihen, että sinä olet tarpeeksi hyvä pennulleni nyt ja aina?
Mitä enemmän näen koiria ja koiraihmisiä, sitä vaikeampi on luottaa, ja vastata, 'kyllä'.
Valitettavasti yllättävän suuri osa koiranomistajista ei ole osannut esittää itselleen oikeita kysymyksiä koiraa hankkiessaan. Kasvattaja ei voi olla selvännäkijä myöskään ostajaehdokkaiden suhteen, ja ikävä kyllä moni ei edes yritä. Koiraa hankkivan tulisi AINA kaataa ämpärillinen kylmää vettä niskaan pentulaatikon äärellä tai mieluummin jo ennen sitä, ja miettiä mikä on se totuus omasta koiranpidosta; minkälaista koiraa ollaan hankkimassa ja mikä on totuus omien ja kasvattajan ym mainoshypen luomien mielikuvien takana. Onko tulevalla hankinnalla edes mahdollisuuksia olla onnistunut? Mitkä ovat niitä tahoja joihin kannattaa luottaa arvioinnissa, jos oma kokemus ja tietotaito ei riitä?
Pakollisessa vapaa-ajanharrastuksessani palveluskoirayhdistyksen tottelevaisuuskoulutusten vetäjänä näen jatkuvasti järkyttäviä esimerkkejä tapauksista, joissa apua tullaan hakemaan kentältä siinä vaiheessa kun tilanne ongelmakoiran kanssa on jo aivan hallitsematon ja omistajan edellytykset ylipäätään ymmärtää saati puuttua asiaan ovat täysin olemattomat. Ja arvatkaas mitä? Me "vapaaehtoisena" koulutushommia tekevät, kokeisiin kilpailutasolle omia koiriamme kouluttavat harrastajat emme omaa valmiuksia maagisesti tehdä hulluuteen ajetusta väärin ylöskasvatetusta tai täysin väärissä olosuhteissa elävästä koirasta tervepäistä. Emme varsinkaan sillä neljän treenikerran setillä, jonka saa maksamalla 15 euroa hallimaksua kuukaudesta. Siinä ajassa ei ole mahdollista edes antaa omistajalle eväitä alkaa itse tehdä ongelmalle jotain, kun lähtökohta on se ettei ymmärrystä eikä osaamista käsitellä koiraa esim. viettien kautta ole ollenkaan. Ja koska olen tarvittaessa totaalinen bitch, voin myös sanoa suoraan, että se jonkun verran ketuttaa käyttää omien koirien rajallista treeniaikaa näihin einari epätoivoihin. Yritän aina parhaani, en muutakaa voi, kun sen koiran olotila käy ahdistamaan. Mutta vielä enemmän ahdistaa kun näen kerta toisensa jälkeen että panostuksestani ei ole ollut mitään hyötyä. Ja tasan tarkkaan tiedän, että nämä pahat tapaukset ovat vaan se kauas näkyvä jäävuoren huippu. Kuinka paljon koiria elääkään väärinymmärrettyinä hyvin rajallista elämää olosuhteissa, joissa niiden yksilölliset tarpeet eivät toteudu ja koetaan jopa hankalina? Kyse ei tarvitse aina olla edes väärästä rotuvalinnasta - collieissakin monesti pennunkyselijä esittää kirkkain silmin etsivänsä harrastuskoiraa, ja kun kasvattaja sitten myy collien joka on ominaisuuksiltaan ihan aito palveluskoira, eikä sen kanssa lopultakaan koskaan tehdä mitään lenkkeilyä kummempaa, on pakko tuntea sääliä muutakin kuin rodulle arvokkaan koiran hukannutta kasvattajaa kohtaan.
Varsin tyypillinen kuvio näissä ongelmatilanteissa on se, että on haluttu periaatteesta haukata enemmän kuin pystytään pureskelemaan. Saksanpaimen ei syyttä ole ansainnut "huonoa" mainettaan koirana, jotka hallitsemattomina aiheuttavat yleisesti ongelmia: pitäähän se nyt kunnon koira hankkia, eikä mitään noloa fifiä! Henk koht itseäni hirvittää vielä enemmän kentillä nykypäivänä näkyvä trendi että halutaan lisää viettiä ja ostaa paukautetaan se käyttömali. Tai bordercollie. Sakemanni taitaa olla jo vanhanaikainen valinta sillä osastolla.
Kerronpa teille, että pitkäkarvaisen collien ohjaajana minulla ei ole nykyisten kisakoirieni kanssa koskaan jäänyt mikään asia kiinni liian vähäisestä viettitasosta! Ei kertakaikkiaan mikään. Joitakin jarruja niillä ominaisuuksissaan toki on, missäpä koirassa ei olisi, mutta vaikka ongelma joskus näyttäytyisikin koiran hyytymisenä, "lisää viettiä"-hokema olisi silkkaa itsepetosta ja asian yksinkertaistamista joka ei todellakaan johda parempiin koulutustuloksiin - ainoastaan erilaisiin uusiin ongelmiin. Ihan aikuisten oikeasti, ja sen verran kokemuksella että molempia ääripäitäkin on jonkun verran tullut käsiteltyä. Lapas-mallin tallukoista sinne vietissään sekopäiseen käyttikseen. Olen muuten äärettömän kiitollinen, että olen saanut treenata näinkin monipuolisissa ennakkoluulottomissa ryhmissä ja osaavien ohjaajien johdolla, koska minulle on aina turhautuessani vaikeuksien edessä sanottu - ei suinkaan, että vaihda rotua ja ota oikea koira - vaan että 'älä valita ja ala tekemään töitä'. Se, että koirani on ollut collie, ei koskaan ole kelvannut tekosyyksi.
Oman rotuni piirissä valitettavasti törmää aika usein siihen ilmiöön, että aloitteleva harrastaja menee kentälle collien kanssa, ei vielä osaa viedä koiraansa kovinkaan päämäärätietoisesti eteenpäin, ja siellä sitten otetaan kouluttajan malikasta mallia ja todetaan ettei omasta koirasta vaan ole. Seuraava "oikea harrastuskoira" edustaakin sitten katu-uskottavampaa pk-rotua. Joillakin homma toimii, ei siinä mitään. Heitä saatetaan nähdä SM-kisoissa mitaleilla jokusen vuoden päästä. Ja jumaleissön kun meikäläisen tekisi mieli nähdä näiden ihmisten näpeissä uudestaan se collie. Moni voisi yllättyä, eikä ehkä vähiten he itse. Olen 100% varma että kun se oppi on haettu osaavista piireistä ja kokemuksen kautta, sopivalla Lassiekoiralla yllettäisiin ihan samoihin koulutustuloksiin esim kansallisissa lajeissa ja tokossa. Ei malinois-tyylillä eikä bordercollie-tyylillä, vaan pitkäkarvaisena colliena omine erityispiirteineen tasavertaisena muiden pk-rotujen rinnalla. Suurin karhunpalvelus collielle palveluskoirarotuna ovat ihmiset, jotka menevät kentälle häpeämään koiraansa ja sitä kautta itseään. Se on kamalan näköistä ja todella väärin koiraa kohtaan. On ihan sama miten "hyvin" koiraa yrittää palkata jos sen aistima tunnetila ohjaajasta on kerta toisensa jälkeen tyytymättömyys. Siinä ei ole kyse vietittömyydestä, koiran vaikeudesta motivoitua tms, vaan yksinkertaisesti kouluttajan huonoudesta. Jos tarvitsee tietyn rotuisen elukan ettei tarvitse hävetä koiraansa, pitäisi ymmärtää pysyä kokonaan kotona ja mieluiten ihan ilman koiraa. Ohjaajan tulee luoda itseluottamus, rentous ja huippu viretila suoritukseen koiralleen - ei päin vastoin. Sama pätee normaalielämään: koira ja omistaja ovat tiimi joka pelaa yhteen niin että koiralla on hyvä olla omistajan sääntöjen mukaan. Ne säännöt pitää olla, mutta ne eivät tule tyhjästä eivätkä ylläpidä itse itseään. Koiran omistaminen vaatii selkärankaa. Jos omistaja tarvitsee koiraansa egon pönkitykseen, asetelmalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin hajota liitoksistaan.
Niin, että oletko SINÄ koirallesi se oikea, myötä- ja vastamäessä? Uskotko ja uskallatko, tahdotko ja tarkoitatko? Mietipä hetki näitä asioita ja katso peiliin, ja vasta sen jälkeen sitä, eikö koirasi ehkä olekaan kaikella tavalla sellainen kuin toivoisit.
Minä tiedän että on olemassa parempia koiranomistajia ja ohjaajia kuin itse olen. Koirillani ei kuitenkaan ole valinnanvaraa.
