2012

Ei tainnut tulla maailmanloppu kuitenkaan, vaikka viikko sitten pahasti siltä näytti. Neljä päivää pimeydessä ei ollut hauskaa, vaikka kieltämättä joku menneiden aikojen eksotiikka siinä alkuun jaksoi kiehtoakin. Enkä nyt puhu siitä ensimmäisestä aamusta, kun laitoin pahaa aavistamatta koirat ulos myrskyn silmään ja töihin lähtiessä keräilin pesuhuoneeseen 7 varpaista korviin asti umpimutaista koiraa, ja tajusin että haa, jos sähkö on poikki niin vesikin on! Tuli sitten myöhästyttyä puolitoista tuntia, kun kannoin ämpäreillä pihakaivosta jääkylmän pesuveden, ja tassu kerralla huljutin semi-puhtaaksi koko vastaan tappelevan lauman siellä pimeässä kylpyhuoneessa kynttilän valossa. Loppuviikko sujui aavistuksen sujuvammin kun suunnitteluun hiukan panosti; takassa paistetut kananuggetit on muuten hyviä! Pientä korjailtavaa ja paljon puutavaraa pilkottavaksi jäi vielä, mutta odottelen suosiolla vähän vähemmän kuraisia kelejä ennen kun viitsin ruveta siihen savottaan. Niin!, ja jotain positiivista myrskytuhoista aiheutui, sähkökatkoon hyytynyt läppäri tuli korvattua ja samalla hankittua uudet kajarit ja "uudet" mutta kylläkin kierrätetyt stereot eli meikäläisen viihdetekniikka on nyt sitten päivitetty tälle vuosituhannelle. Tämä on viimeinen blogiteksti vanhalta pöytäkoneenromulta postattuna, tuossa pöydän vieressä nököttää asennusta odotteleva tuliterä läppäri.

2012 tavoiteita pitäisi kai kirjata ylös koirarintamalta, niin ehkä riittäisi sitten potkua lähteä niitä toteuttamaankin.

Riian kanssa lupaan tehdä paljon töitä haussa sen maaston suhteen ja kuunnella viisaampiani kisaamisen suhteen. Tavoitteena on siitä lajista HK3 kauden aikana ja katsotaan sitten edistyksen mukaan siitä eteenpäin. Jäljellä tarkoitus olisi nyt ensin alkuun saada kisapaikka jostain ja JK1 plakkariin, jos se toteutuu alkukaudesta ja riippuen haun tilanteesta voisi jäljellä yrittää syksymmälle myös JK2 tulosta. Tokossa haetaan kolmas ALO1 että saadaan koulari siitäkin lajista, pohjiksi sitten joskus tavoitteellisemmalle "eläkeläisharrastukselle" kun pk-puolella alkaa ikä tulla vastaan.

Rastin osalta on vain yksi toive, saada niitä jälki-kolmosen kisapaikkoja ja olla silloin kisakunnossa jos sellaisen sattuu saamaan! Se eläin jäljestää ja tottistaa niin että alta pois kivet ja männynkävyt, nykyään näyttää ymmärtävän jopa janan ja esineiden päälle jotain, jotta ei muuta kun pökköä pesään ja ykkösiä kilpailukirjaan!

Panda on noussut mun tavoitelistalla näinkin korkealle :-O Mutta tottavieköön se koira ilmoitetaan näyttelyssä valioluokkaan viimeistään vuoden 2013 aikana! Näin mä olen päättänyt. Rahaa ja aikaa toivottavasti on sen verran että tehdään pieni ulkomaan rundi ja tavoitellaan ne ulkomaan Cacibit C.I.B:tä varten. Siinä sivussa vähän treenaillaan sitä sun tätä ja katsotaan kuinka edistytään. Uskon, että edistytään kyllä!

Airin Air Show:ta treenataan aina kun hitaampi osapuoli tiimistä ehtii. Kisoihin 2013. Ja ehkä jotain muutakin "pientä" suunnitelmaa ensivuodelle ennen kun tosikoitokset on vuorossa....

Pikku G:n suunnitelmiin kuuluu BH-kokeen suoritus ja ehkä jokunen näytelmä sekä terveystutkimukset. Niistä kaikista kun selvitään asiallisesti, olen enemmän kuin tyytyväinen. Ja jos ei selvitä, olen siltikin tyytyväinen. Se on kultainen tyyppi <3

Shadyn kanssa kierretään varmaankin muutama veteraanikehä ilman sen kummempia tavoitteita. Huvittaisi ja ilahduttaisikin kovasti, jos se keräisi vielä muutaman vara-sertin lisää.....

Viimeiseksi säästettynä, sokerina i:n pisteen päällä tai jotain sinnepäin, lupaan Kuningatar Sofille paljon hyvää laatuaikaa ja lällytystä, koska ilman Sofia mulla ei olisi mitään, ja vaikka se ei enää paljon julkisesti olekaan esillä, olen tosi onnellinen ja ylpeä siitä koirasta; kuinka hieno, arvokas ja voimakas on vanhan hyväkuntoisen koiran läsnäolo laumassaan ja vuosien hioma suhde omaan ihmiseen ainutlaatuinen. Vuosi vuodelta arvostan sitä koiraa ominaisuuksineen enemmän ja enemmän, ja ymmärrän kuinka paljon se on minulle antanut.

...kunniapaikalle.

Hanna pyysi kuvaa mihin se kyltti päätyi...

kuvassa on toinenkin Heinin työ, Donnan muotokuva sen valioarvodiplomin yläpuolella vasemmalla. Muutakin minulle hyvin tärkeää ja rakasta tuosta seinältä löytyy; siellä takana Sofin valiodiplomi, ensimmäinen meidän koirien koskaan voittama Sert-lappu kehystettynä (Donnan, 1994), keskellä kuva meidän ensimmäisestä colliesta Loresta pikkupentuna heti tultuaan meille, ja pienemmässä kuvassa minä 12v halaamassa Donnaa, 6kk, maa valkoisena keväisistä luumupuun kukista. Donnan ja Sofin valioitumispokaalit ja Aktiivicollieitten komea tunnustuspalkinto viime vuoden työstä pk-kentillä. Pienissä kehyksissä hyllyn ympärillä on kaikki edesmenneet ja nykyiset lauman jäsenet, paitsi Kärtsä, josta ei ole yhtään edustuskelpoista kuvaa "aikuisena". Kärtsälle on vielä paikka tuolla vasemmassa alareunassa hyllyn alapuolella, mutta sitten se seinä on täynnä....

Edessä on tunnetun Victor & Tim Griffiths'n patsas juoksevasta trikkicollienartusta jonka ostin (kalliilla :-O) Cruftista keväällä v.2005. Donna sairastui jouluna 2004 ja sen kuolemasta oli juuri kulunut muutama viikko; Riia ei ollut vielä syntynyt - Carole ja Kati varmaan muistavat että pyyhin sillä visiitillä silmäkulmia ihan yhtenään. Sofin juoksu, josta se astutettiin Vikillä alkoi matkalla ollessani, ja siellä sitten tuskaisesti pähkäilin onko seuraava koirani Donnaan linjattu trikkinarttu vai Antoc-pentu ihanan näyttelykoiran Dollyn esikoisista, jotka olivat juuri syntymässä siellä käydessämme... rakkaus sinisiin Antoceihin on vanhaa perua, mutta hah!, niin kuin siinä olisi ollut jotain muuta vaihtoehtoa loppujenlopuksi. Valikoin pitkään Griffiths-standillä mielettömän hienon ravaavan merlenarttu-patsaan ja tuon tuulispäänä laukkaavan trikin välillä kumman haluan, ja päädyin Juoksevaan Lassieen. En ikinä unohda Dollyä, enkä niitä kahta kertaa kun melkein päädyin sen jälkeläisen omistajaksi. Elämä on kummallinen haarautuvine polkuineen; ne kaikki johtavat kuitenkin sinne mihin on tarkoitus kulkea. En usko mihinkään uskontoon, mutta uskon että asioilla on syynsä ja joskus niistä saa etiäisen jos kuuntelee.

Akvaarion valaisimen päällä on vielä yksi kuva; kasvattini iki-ihana Sissi kuten varmaan joku tunnistaa. Yksi niistä haarautuneista poluista, jonka toivon taas jostain vastaani tulevasta risteyksestä löytäväni.

Messaritunnelmia jälkikäteen

Palataanpas nyt yhden kirjoituksen verran vielä muutaman päivän taakse, koiraharrastusvuoden päätapahtumaan. "Messari" on minulle aina tärkeä vaikka ei olisi omia koiria edes menossa kehään, koska tunnen että siellä ovat koiraharrastukseni juuret, ja vaikka koiramaailma ympärillä muuttuu, Messarin tunnelma on ja pysyy. Se on arvonäyttely ihan oikeasti kansainvälisellä tasolla ja sen se näkee kaikesta. Näyttelypaikkana Messukeskus on hieno, ja varsinkin nyt, kun lisätilaa oli otettu paljon käyttöön, se ei tuntunut hallinäyttelyksi edes ahtaalta. Koirat on kunnostettu vielä piirun verran paremmin kuin muihin näyttelyihin, esitetty ammattitaitoisesti ja handleritkin panostavat tavallista enemmän omaan ulkoasuun. Messarissa on paikalla aina suuri joukko tuttuja joita ei välttämättä muualla näe koko vuonna. Suurilukuisia rotukehiä katselee ilokseen, ja vaikka kilpailu on joskus kovaa, niin sitä vuoden huipennuksen fiilistä täytyy aina lähteä maistelemaan.

Arkistoistani löytyy varmasti satoja valokuvia Messukeskuksen näyttelyistä alkaen jostain liki parinkymmenen vuoden takaa, kun oli olemassa vielä erikseen "joulu-Messari" eli Voittaja-näyttely ja "kevät-Messari". Irman oppeja kuunnellen silloin istuin siellä kuvamassa niitä vanhan ajan legendoja kertakäyttökameralla ja kirjoitin luetteloihin muistiin mitä sen ajan "isot kasvattajat" niistä sanoivat. Ja meidän hieno Kingi oli olevinaan jo silloin voittajiin verrattuna niin kaponen ja karvaton että oli vaikea uskoa kun vanhat ja viisaat sanoivat, että niin kuuluu tässä vaiheessa ollakin.... Oi niitä aikoja.....

Nykyisinhän se on sitten yksi pitkä viikonloppu johon on survottu kaksi kaikkien rotujen kv-näyttelyä erillisine titteleineen peräjälkeen. Henk koht. en ollenkaan pidä tästä järjestelystä, vaikka ymmärrän miksi siihen on menty. Minusta se vie arvoa pois voittaja-titteliltä ja vaikeuttaa vaan käytännön näyttelypäivän touhuja kun osallistujamäärä per päivä on niin valtava.

Tänä vuonna olin siis reissussa ilman omaa koiraa, mutta en silti ihan vähäisellä panostuksella. Päin vastoin, ajattelin että upeaa kerrankin mennä Messarin kehään uroksen kanssa jolla on oikeasti saumaa voittaa vaikka koko potti. Tiistaina Piritta toi Timin trimmiin ja sain vieläkin harjata siitä aika paljon irtokarvaa pois. Koska se ei ollut vielä kasvattanut uutta turkkia selästä ja kyljistä täyteen mittaan, runkovalkoinen erottui enemmän kuin normaalisti ja arvelin jo kehään mennessä brittituomarin omituista mutta hyvin tiukkaa linjaa seurattuani että tuo setä varmasti tarttuu siihen. Sanoinkin että päätin että nyt mennään kehään parhaan kanssa, tuloksesta viis :-) ja EH sieltä tulla pätkähti värin takia kuten arvasin. Mielestäni Timi oli kuitenkin nyt parhaassa kunnossa missä olen sitä koskaan esittänyt, turkkia ei ollut liikaa ja se oli sopivasti hoikistunut, niin että upeat linjat ja liikunta tulevat paremmin esiin. Harmikseni en ole ainakaan löytänyt Timistä yhtään kuvia kehästä. Ensi vuonna sitten taas jatketaan, Piritalle suuret kiitokset jälleen kerran!

Sunnuntai oli sitten pikku-Kaitsun juhlaa, ja tarkoitan ihan oikeasti juhlaa! Voi että siinä meinasi sydän pakahtua meillä molemmilla ja pieni koira revetä liitoksistaan kun nähtiin pitkästä aikaa näyttelypaikalla, taisi olla sivustakatsojilla kohtuullisen hauskaa. Ja totaalisen sanattomaksi ja tippa linssissä liikutustani nieleskelemään jouduin heti perään toistamiseen, kun avasin Heinin tuoman joululahjapaketin ja näin mitä sieltä paljastuikaan. Jep, arvaatte varmaan:

Valokuva ei tee edes oikeutta, kyltti on HIENO ja se pääsee paraatipaikalle meidän olohuoneen seinälle, palkintohyllyn ja taulurivistön yläpuolelle, jossa on siis valokuvat kaikista meidän 15:sta nykyisestä ja edesmenneestä koirasta.



Kaipis pyörähti Jaana Hartuksen arvioinnissa minun kanssa, vaikka pitkään mietittiin kumman meistä kannattaa se viedä. Viimeistelin tassut ja korvakarvat ja kokeilin kehän ulkopuolella muutaman kierroksen, ja totesin että yllätyksekseni se onnellisuudeltaan kykeni myös esiintymään minulle tosi mallikkaasti. Olipa hieno fiilis esittää koiraa joka esiintyykin ihan sata lasissa, tarkkaavaisena ja viimeisen päälle hyvin keskittyen! Heinille ja Hannalle kuuluu siis kunnia pienen treenaamisesta paremmin kuin minä olen saanut aikaan edes näiden "näyttelypuudelieni" kanssa. Kaipis oli ihan PRO! Ja ziisus, että maailmassa voi olla Duon lisäksi toinenkin koira joka saa niin makeet kylmät väreet handlerin selkäpiihin pelkällä liikunnallaan... se on jotain maagista kun noita koiria juoksuttaa, ja minusta tuntui että joku muukin sen huomasi kun minä jonka näppeihin se tunne siirtyy suoraan hihnaa pitkin :-) Tuomarin hauska kommentti oli, että ensimmäinen tällainen, oikeasti jäntevä ja jämäkkärunkoinen koira, sitä ei taatusti tuulet ja tuiskut hetkauta. Näin on, vai mitä, valjakkolassiet! ;-)

Kaitsun tulos oli EH, ja vaikka mielestäni nytkin isommilla virheillä varustetuille tai kokonaisuutena vähemmän laadukkaille  koirille jaettiin joitakin Eriä, olen ihan tyytyväinen hyvään arvosteluun, josta käy selkeästi ilmi mistä syistä EH napsahti (raskaat korvat häiritsivät ilmettä, pää saa vielä puhdistua), ja arvostelu oli sitä mitä koirakin. Tosin, "hyvä turkki" pisti hieman naurattamaan kohtalaisen kaljun nuortenluokan nartun kanssa, mutta eiks niin, että ei se määrä vaan se laatu, tässäkin asiassa! ;-)

Kaikenkaikkiaan oli todella mukavaa seurata Jaanan arvostelua, koska voin hyvin pitkälti allekirjoittaa sijoitukset ja ratkaisuista oli selvästi nähtävissä yhtenäinen arvostelulinja ,mikä on ollut todella harvinaista herkkua pitkiin aikoihin. Kertakaikkiaan sielu lepäsi siinä kun katsoi sijoitusten muodostumista, ja naamojen ja nimien, turkin ja tällingin sijaan sieltä nousivat voittajiksi elegantit koirat joilla oli halua ja draivia liikkua, ja RAKENNE joka oikeasti mahdollisti rodunomaisen joustavan, maatavoittavan askeleen. ROP-kehä oli uskomaton positiivinen yllätys, kaksi TRIKKIVÄRISTÄ koiraa joilla molemmilla oli erinomaiset etuosat ja sitä myöten hienot rungon allekin kunnolla ulottuvat etuliikkeet, voimakkakkaat takaliikkeet, liikunta helppoa ja äärimmäisen tasapainoista, ja upeasti VSP:ksi noussut Bertie 11v 8kk lumosi kyllä minut ihan täysin liikuttavalla yhteistyöhalullaan. Sinänsä sääli, että korkeimmista sijoituksista jäi paitsi muutamia kuvankauniita suosikkejani, joiden liikuntahaluttomuus näissä olosuhteissa ei tuonut esiin koirien laatua. Silti olen tyytyväinen, että kerrankin palkittiin koirat myös siitä hyvästä, että osoittivat luonnetta hätkähtämättä ison hallinäyttelyn ympäristötekijöistä.

Lopuksi ihastelin Heinin ja Kaitsun yhteistyötä pienen häiriö-toko-treenin muodossa, kun kerran oli hyvä tilaisuus käyttää hyödyksi halliolosuhteet siltäkin kannalta. Näin muuten huomaa kuinka tilavaa sielä oikeasti oli; näytöskehien edessä oli tílaa ihan matoitetulla alustalla vetää muutama seuraamispätkä, jättöliike ja paikallamakuu, jota varten oli valaistuista, kuvitetuista sermeistä rakennettu oikein sopivasti näkösuojakin ohjaajalle. Taitava pikkueläin <3

Vaikka lauantain lottoarvonta ei tällä kertaa meitä suosinutkaan ja muutamien suorastaan huonoksi vitsiksi tulkittavien arvostelujen (mm. Timillä liikaa stoppia, WTF!?) jäljiltä olo oli tyypillinen näyttelyn jälkeinen epätoivoinen turhauma, sunnuntai kehänlaidalla oli kuin paluu johonkin vanhaan ja turvalliseen, jossa on päivänselvää että kokonaisuutena hyvä koira voittaa heikomman. "Sivustaseuraaja" ihmetteli Collisanomissa, miksei laadukkaita koiria juuri enää näy kehissä, ja pohjavilloissa joku päivitteli mihin ovat kadonneet entisaikojen supertähdet. Vastaus on mielessäni yksinkertainen: hyviä koiriakin on, mutta nykyisen kirjavan arvostelukulttuurin aikana ne eivät nouse sen kaikenkarvaisen massan yläpuolelle, joka saa kirjoittaa nimiensä eteen kolmen rivin tittelirimpsut. Jos rotuumme joskus vielä saadaan lisää tuomareita, joilla on syvä rodun ja sen historian, erityispiirteiden ja käyttötarkoituksen tuntemus, oikean rodunomaisen liikunnan ymmärrys ja käsitys miten tyyppi, anatomia ja liikunta kulkevat käsi kädessä, on ehkä toivoa, että laatu joskus vielä systemaattisesti palkitaan?

Joka tapauksessa, suuret onnittelut molempien päivien voittajille, Messarin voitto on näyttelypuolelta niitä upeimpia saavutuksia joita todella arvostan. Kilpailu on sen verran kovaa, että ratkaistiinpa tulokset millä tahansa perusteilla, taakse jää aina monta hyvää koiraa, jotka toisella tuomarilla tai toisessa tilanteessa olisivat voineet viedä voiton.

Juhlahetkiä :-)

Tämä ei ole se teksti, jonka _halusin_ tänään kirjoittaa.

En enää toista itseäni selostamalla pitkän kaavan mukaan kaikkia mahdollisia syitä sille miksi kulunut vuosi on varsin kohtuullisesta henk koht menestyksestä huolimatta ollut koiraharrastukselleni eräänlainen jyrkänteen reuna. Olen käynyt rajalla mistä ei enää tulla ihan samana ihmisenä takaisin ja jatketa kuin ei mitään. Isoja asioita; miten "pelkkä harrastus" voi muokata ihmistä ja asettaa asioita tärkeysjärjestykseen.

Tärkeintä ja aina etusijalla niin ylä- kuin alamäissäkin ovat ne omat koirat ja kasvatit, niiden hyvinvointi ja etu, mutta kaikki se hyvä mitä ne elämääni tuovat siinä sivussa on jotain ihan valtavaa. Tärkeimpiä kantapään kautta opittuja asioita tässä koirankasvattajan taipaleella on ollut vanha totuus: ympäröi itsesi oikeilla ihmisillä. Se ei aina ole helppoa ja virhearviointeja sattuu. Vaikka kuinka yrittää, sitä kristallipalloa ei ole ja ihmistuntemus voi pettää. Minullekin on käynyt niin, muutamaankin kertaan. Valitettavasti uskon, että tulee käymään vielä tulevaisuudessakin, koska ihmiset ovat mitä ovat. Siltoja tulee poltettua harvoin, mutta joskus ei voi muutakaan. Jos se on yhtään itsestäni kiinni, silloin täytyy olla koiran hyvinvointi tai muu todella iso juttu kyseessä. Ihmisille löytyy apua ja ymmärrystä kyllä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta koiralle se kasvattaja on ainoa puolestapuhuja silloin kun oma kotikin kääntyy sen etua vastaan. Voin suoraan myöntää olevani jopa vainoharhaisen epäluuloinen nykyisin esim pentuja uusiin kotiin luvatessani. En edes puhu myymisestä - en enää ollenkaan halua myydä pentuja, vaan kotiehdokkaan on myytävä itsensä minulle. Siinä kaupanteossa ei paina valuutta eikä aiempien koirien meriittilista vaan molemminpuolinen luottamus ja yhteensopiva ajatusmaailma. Tekstejäni lukeville tai kanssani keskusteluja harrastaville ei liene ihan yllätys, että ajatusmaailmani ei aina edes ole välttämättä sellainen jota yleisesti pidetään "kennelpoliittisesti korrektina", mutta olen hyvin ehdoton siinä että koiraa kunnioitetaan, arvostetaan ja siitä huolehditaan viimeisen päälle, väärissä kohdissa säästelemättä. En kertakaikkiaan siedä sitä, että monille, sinänsä ihan ok ihmisillekin se koira on "vain koira". Tätä taustaa vasten ihmettelen joskus itsekin kuinka en ole onnistunut karkoittamaan ihan jokaista pennunkyselijää. Päin vastoin: olen saanut jostain joukon ihan uskomattomia kasvatinomistajia ynnä muita ystävistä parhaita joiden kanssa onnistuu vetää köydestä samaan suuntaan, vaikka ei kaikesta olisikaan samaa mieltä.

Tämä avautuminen on taas seurausta muutamista tietooni tulleista järkyttävistä uutisista (ei välttämättä koskien suoraan "omiani" vaikka omasta näkökulmasta kirjoitankin), ja haluan vaan sanoa että kaikenmaailman selityksistä huolimatta monen laiminlyönnin, vahingon ja kummallisen 'valinnan' taustalla on puhdasta välinpitämättömyyttä, huolimattomuutta, motiiveja joita halutaan peitellä, kuten se kuuluisa raha, jne jne. Vaikka kuinka toivoisi, kasvattaja ei voi kontrolloida kaikkea, ei edes aina sitä mitä kasvateillaan tai niiden jälkikasvulla tehdään ja miten niistä huolehditaan. Ensin haluan tarjota AINA sitä apua, käytettävissäni olevaa tietoa ja kontakteja. Mokatakin saa, kun on selkärankaa myöntää se ja toimia parhaansa mukaan korjatakseen tilanteen ja huolehtia että jatkossa sujuu paremmin kuin hyvin. Tekevälle sattuu, mutta tekevä myös selvittää asiat viipymättä, toimii eikä vaan ihmettele ja toivo parasta! Mutta kun se vaatisi vähän panostusta...! Tiedän, että joidenkin kasvattajien ratkaisu on ollut joko ignoorata nämä tietoon tulleet tilanteet tai mikä vielä järkyttävämpää, mennä mukaan ylläpitämään kulisseja toiminnalle joka ei kestä päivänvaloa. Sanattomaksi vetää ja ahdistaa. Ja kun tarpeeksi ahdistaa, se siltakin kyllä sitten roihuaa, vaikka koiran/koirien puolesta tekisi mieli itkeä. Omalta osaltani voin vaan sanoa, että kaikki minkä sukutaulussa lukee Irokon, on minulle koirayksilönä sydäntä lähellä ja tervetullut jättämään sinne tassunjälkensä - mutta ei välttämättä edusta mitään, minkä puolesta olisin valmis itse liputtamaan.