Hän vastasi, että eiköhän ne kaikki ole päätyneet samaan paikkaan - johonkin sinne vanhojen kasvattajien Valhallaan.
Siellä istuu J.A.U. Yrjölä loputoman pitkän pirtinpöydän päässä ja isännöi Thorin vasara puheenjohtajan nuijanaan pitoja, joihin kunniakkaan uransa päätteeksi kutsutaan mukaan ne, jotka ovat saaneet jotain merkittävää aikaiseksi tavallisten kuolevaisten Kennelmaailman taistelukentillä. Ruoka ja juoma ei niistä pidoista lopu koskaan, ja huvitukset voittavat railakkuudessaan tämänpuoleiset yhdistysriehat mennen tullen. Valhalla on soturien afterlife, ja mittelöt jatkuvat siellä ikuisesti kuten täälläkin, mutta legendaariset sotasankarit nousevat aina jaloilleen seuraavana aamuna. Valhallassa jokainen on oikeassa ja jokaisella on paras koira.
Koirankasvatus harrastuksena, työnä ja elämänsisältönä on kummallinen valinta. Harvaan muuhun harrastukseen liittyy yhtä paljon latausta - harva harrastus, edes kilpaurheilu huipputasolla, vaatii niin absoluuttista sitoutumista. Se on jatkuvaa köydenvetoa tiedon ja tunteen välillä, ja valintaa sellaisista asioista, joiden välillä ei vaan voi valita. Se on sairauden ja kuoleman kohtaamista rationaalisesti, mutta myös syntymän ja elämän järjetöntä iloa, ja käsittämätön onnellisuuden tunne siitä, että on voinut tarjota mahdollisuuden jollekin muullekin kokea iloa ainutkertaisesta koirastaan. Kasvattaja joutuu sisäistämään valtavan määrän asiaa teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla, ja silti huomaa, että se ei riitä mihinkään. Oppimista tapahtuu, mutta suuri osa siitä sattuu ihan liian kipeästi. Kasvattajan rooli on olla yleinen syntipukki ulkopuolisten tyytymättömyydelle aina mediaa myöten, ja vastata aikaansaannoksistaan aina myös henkilökohtaisella tasolla. Virheidensä kohtaaminen omistajan huolessa ja pettymyksessä on niistä kahdesta monin verroin pahempaa.
Kasvattaminen on kallista. Olen aina halunnut hoitaa koirieni kulut viimeiseen asti itse, mutta on ollut pakko huomata, että kaikkien tilanteiden hoitoon omat rahkeet eivät riitä. Olen joutunut pyytämään apua ja joustoa, onneksi myös saanut sitä. Se nöyrryttää, ja laittaa toivomaan että joskus voin samalla tavalla olla mahdollistamassa asioita jollekin tarvitsevalle - rahallisesti tai muuten. Tämän vuoden aikana olen tehnyt harrastuksellani persnettoa yli 3000 euroa pelkästään pakolliset kulut (miinus ruokinta) huomioiden. Summa koostuu kolmesta leikatusta nartusta ja kahdella niistä komplikaatioiden jälkihoidoista, muutaman koiran röntgenkuvista, neljän koiran geenitesteistä, kahden uroksen spermatutkimuksista ja yhdestä hukkaan menneestä keinosiemennysyrityksestä, sekä jalostuskäytöstä aiheutuvista juoksevista kuluista kuten proget, ultrat ja astutusmaksu. Käytin kotimaisia suht lähellä olevia uroksia joista yksi oli omani, joten matkakuluja yms jopa säästyi joihinkin aikaisempiin pentueisiin verrattuna. Tuloja ei tule lainkaan, koska urokseni astumista vieraista nartuista toinen jäi tyhjäksi ja toiselta jouduttiin leikkaamaan märkäkohtu tiineyden puolivälissä. Ainokaista aikansaamaani pentua minulla ei ole aikomusta myydä, joten....
...Joskus sitä kuitenkin ajattelee, että tämä kaikki on sittenkin sen arvoista, ja yksikin riittää, kun siinä on kaikki mitä tarvitsen. Pandan pentu leikattiin ulos kun synnytys antoi viitteitä käynnistymisestä. Tässä kohtaa olin heikko enkä enää pystynyt odottamaan luonnollista lopputulosta kahden aikaisemman ainokaisen menetyksen jälkeen. Pandan kasvattaja oli narttulinjansa hyvin tuntien arvokkaana apuna ja tiesi kertoa miten homma niillä tyypillisesti etenee. Ovat kuulemma aikaisia synnyttäjiä (60-61 vrk) ja oli sitä mieltä että kun kyseessä on nuori terve ja hyväkuntoinen narttu, luonnollinen synnytys luultavasti onnistuisi ihan hyvin. Hänellä on sellaisia ollut itsellään ja suositteli että odotan Pandan kanssa. Pyhäinpäiväviikonloppu edessä, ei toiveitakaan saada lähiseudulta lääkäriä nopeaan tarpeeseen. Olin pelkuri, en uskaltanut.
Pentu oli onneksi hyvin kehittynyt ja ponteva tullessaan maailmaan. En edes ala kuvailemaan miltä tuntui istua siinä samassa odotushuoneessa kuin Siirin ja Sofin kanssa keväällä, kun ainoat uutiset joita leikkaussalista voi odottaa olivat huonoja. Tällä kertaa pelkäsin sen hyvän puolesta, mitä niin kovasti toivoin. Rehellisesti silmät kostuivat sillä hetkellä kun sain pienen mustan viirunaama-tytön käsiin hierottavaksi. Pandan osalta kaikki ei mennyt ihan putkeen vaan sille tuli leikkauksen yhteydessä kohtuverenvuoto istukan irtoamiskohtaan, sinänsä se riski on tiedossa kun leikkaus tehdään ennen synnytyksen varsinaista käynnistymistä, jolloin istukka alkaisi luonnollisesti irrota. Ienten väriä tarkkaillen valvoin liki yhteen putkeen useamman vuorokauden batteryn ja buranan voimalla. Eikä muuten nukuttanut. Verenvuoto kuitenkin tyrehtyi itsestään, Panda sai pitää kohtunsa ja kaikki on vaihteksi niin hyvin kuin voi olla.
Hiljakkoin tuli kuluneeksi 19 vuotta kantaäiti Donnan syntymästä. Nothing But Glitter, viirunaama trikki, on meidän kymmenes pentue kokonaisuudessaan. Se on Donnan lapsenlapsen lapsenlapsi. Tunnistan sen heti "omakseni". Siinä on ihan tarpeeksi syytä miksi olen valinnut näin älyvapaan harrastuksen ja elämäntavan.
Tammikuussa tulee 13 vuotta siitä kun nimeni liitettiin virallisesti Irokon kennelnimen alle. Siihen aikaan ei vaadittu kasvattajilta paljoa. Toisin on nykyään. Koska en aikoinaan käynyt esim. nykyisin vaadittavia kasvattajakursseja, vaan opiskelin itse kirjoista ja suorastaan idoleina pitämiltäni vanhoilta kasvattajilta, joudun nyt tulevaisuudessa käymään kuuntelemassa perusasiat uudestaan (ja maksamaan siitäkin ilosta, tottakai) voidakseni osoittaa muodollisen pätevyyteni kennelharrastuksen tiellä. En luullut koskaan näitä vakuuksia tarvitsevani, mutta olen tullut toisiin ajatuksiin. Itseään on kehitettävä jotta voi kehittää rotua, ja vaikutusmahdollisuudet ovat parhaat sittenkin systeemin sisältä käsin. Aika näyttää onko se Mount Everest kuitenkin liian korkea, mutta kiivetäkseen perille huipulle pitää vaivautua ottamaan se ensimmäinen turhalta tuntuva askel tasaisella maalla.
Panda ja pentu, Pevisa-vääntö, köyhyys ja rikkaus, ensimmäinen askel keskellä matkaa. Treenit pimenevässä kylmässä syysillassa ja pestävänä taas 7 x 4 mudassa uitettua koirankäpälää, joista jotkut pitäisi trimmata säkenöivään näyttelykuntoon. Siinä vaan hetkisen ajatukset täältä illalta.
En vaihtaisi pois tätä rotua mistään hinnasta: sen monipuolisuutta tai kahtiajakoisuutta, eturistiriitoja, hyvää tai huonoa tilannetta milloin miltäkin näkökannalta.
Olen onnekas. Tiedän keiden seuraan haluan istua Valhallan pitopöydässä. Pidetään toisillemme paikkaa.
* * *
Niin se on, että minä en vaan osaa olla kirjoittamatta. Tässä vuoden aikana, kun blogi on ollut kuopattuna, Omat Tiedostot on täyttynyt kaikenlaisesta enemmän tai vähemmän loppuun asti ajatellusta tuotoksesta. Foorumeilta olen edelleen yrittänyt pysyä poissa lukuunottamatta niitä muutamia harvoja asiapitoisia aiheita, joihin kommetoiminen on ollut suorastaan sisäinen pakko.
Tähän blogin henkiinpalauttamiseen ei nyt liity mitään elämää suurempaa, vaan pikkuhiljaa on taas alkanut tuntua siltä että kirjoittaminen julkisesti on mielekästä; pystyn kirjoittamaan tarvitsematta ylianalysoida jokaista lausetta ja etsiä oikeutusta sille mitä haluan sanoa. Kommentit on suljettu: jokainen teksti jonka postaan on toivottavasti tästä eteenpäin ainutkertainen ja sellaisenaan valmis, enkä aio niitä sen kummemmin perustella, selitellä enkä tarkentaa. Joskus on kuitenkin kiva tietää että joku näitä lukee, ja saa siitä kenties itselleenkin jotain - viihdykettä, kauhisteltavaa, ajatuksenruokaa? Sen takia tuolta alareunasta löytyy tykkää-nappi jota saa klikata jos siltä tuntuu.
